maanantai 17. helmikuuta 2020

Oi Maamme - Valokuvia Suomesta -näyttely ja Aavan meren tällä puolen -kirja

Lasipalatsin taidemuseossa kävin katsovassa kiintoisan Oi Maamme - Valokuvia Suomesta ( 9.5. - 30.9.2007 ) valokuvanäyttelyn, jonne oli koottu milteipä tärkeimmät kotomaiset valokuvaajat – tosin suosikkini Kari Riipinen nimistä valokuvaajaa lukuun ottamatta, valitettavasti. Toinen suosikkini Stefan Bremer oli onneksi sentään edustettuna, ja hänen teoksensa erosivat selkeästi, koska ne kertoivat 1980-luvun uudesta, kaupunkilaisesta ihmistyypistä, joka näytti ikävystyneeltä savuke sopivasti asteltuna sormilleen.

Olimme palanneet flanööreihin, näihin dandyihin, joille koko maailma oli näyttämö. Osa kuvista oli silkkaa sen aikaista uusromantiikkaa, goottilaisuutta, film noiria, uudenlaista poseeraamista - kenties Einstein A Go Go klubilla kuvattua…

Mutta Bremeriä lukuun ottamatta kaikki muut kuvasivat mennyttä suomea, puhdasta maaseutua, mummoa kissaa taistelevia metsoja pystykorvaa, ja muuta tuttua, uniikkia ja rauhallista aitoutta – joka kohta on mennyttä.

Hiljainen on kyllä tie…. Hellyttävin oli tulkitsemani pakkaskuva kylän ainoasta punkkarista puhelinlankatolppaa vasten seisomassa. Ketä hän odottaa? Vallankumousta kulttuuriin? Ovatko nämä viimeiset kuvat aidosta suomesta?

Koska nykyään eletään hirveän ahdasmielistä aikaa, ja heti televisiossa, radiossa, netissä ja lehdissä määritellään mitä saa sanoa, mitä ajatella, ja eritoten miten pukeutua, mikä näyttää naurettavalta, ja mikä on vanhanaikaista. Järkyttävää. Varsinkin kun nyt muotia olevat huvittavat kietaisumekot ovat aivan selviä vanhan ajan navettatakkeja. Ja pari vuotta sitten tuli muotiin leopardikuvioiset kumisaappaat.

Palaammeko maalle? Katselen [Kiasman] näyttelykirjaa Aavan meren tällä puolen, vuodelta 1998.

Teoksessa on mukana valokuvien lisäksi ainakin suosikkini Sirpa Alalääkkölän maalauksia, Aki Kaurismäen elokuvien stillkuvia, anarkiaa & poptaidetta, Eija-Liisa Ahtilan elokuvainstallaatiota, ja mukana on mm Mieskuoro Huutajat.

Muistan, kuinka luin pohjoisessa paikallista arvostelua otsikolla muistaakseni jotensakin näin Voi Anni, minkä teit, ja kyseessä oli Rosa Liksomin teos Roskaa ( 1991 ) . Pohjoisen pysähtynyttä, ja hyvin syönyttä kulttuuritoitotusta siis "arvostelua" suorastaan nolotti lukea, miten voi olla, että sarjakuvakirja on heille liian modernia!

Samoin oli huvittavaa lukea rivien välistä, ja välillä riveiltäkin, artikkelia Sirpa Alalääkkölästä, jossa niin kehuttiin näitä "uusia" muistaakseni juuri asuinpaikassaan Uudessa-Seelannissa tekemiään maalauksia suomalaisten kesänvietosta, verrattaessa niitä näihin sadomasokistisiin, aiempiin teoksiin. Onko kulttuurin arvostelijat ja puolesta puhujat näin takapajuisia ja vanhan aikaisia, ennen kaikkea ahdasmielisiä??

Että Liksomin sarjakuva kirjana, sarjana kuvista, ja Alalääkkölän sadomasokismin näkökulmasta toteutettu uusintaversio kalevalalaisesta Ainon ryöstö – aiheesta nimeltään Aino-triptyykki ( 1988 ), sekä Teräspiikit –sarjakuva-albumi ( 1987 ) on jotakin pelottavaa, tai jota ei vielä uskalleta sanoa taiteeksi. Jotenkin tekstistä tuli sellainen kuva, että nainen saa kannustusta vain lapsia tehtyään, kun taiteensa aiheensa on supisuomalainen, ei ketään loukkaava lomanvietto, kuten oli Alalääkkölän myös maittavana aiheena hänen toimiessaan vuoden jazztaiteilijana 2002, eikä suinkaan sadomasokismi tai graafinen novelli. Pyh. Mutta se nurkkakuntien kuppakunnista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.